Syyspäiväntasaus

 Tässäpä kuvia kuluneen viikonlopun metsäretkiltä. Välillä piti miettiä, mikä vuodenaika onkaan kyseessä, sen verran keväistä ja kesäistä löytyi matkan varrelta. Kuvat on siis otettu syyspäiväntasauksen aikaan, 22.9.2013.

                                

 

 Ihan sama minne meidän Lyylin vie, niin vettä löytyy jostakin. Ja ihan vähäkin riittää tälle koiralle...

Eväshetki. "Maistuis mullekin". Ja olihan meillä eväitä kaikille.

  

Sieniä minäkin metsästä etsin, mutta vain valokuvattavaksi.

 

Elokuun ilta

Tänään on ollut hyvä päivä. Vapaapäivä. :)

Siitä meni iso aika kaupungilla asioilla, mutta sekin ihan hyvissä fiiliksissä. Lehti-ilmoitus tuli vietyä, pankki- ym. asiat hoidettua ja tyttö sai ne kolme kynsilakkaa, mistä on puhuttu jo monta päivää. 

Illemmalla vasta ulos, ja siitä ihanuus alkoikin. Mikä hellepäivä. Mikä kesäpäivä. Muistin ykskaks, että aika tarkkaan vuosi sitten tyttö meni ekalle luokalle kouluun, ja minä jäin vuorotteluvapaalle. Ensimmäiset päivät pesin mattoja ja korjasin puita. Siis kuskasin halkoja vajaan. Tänään samaa puuhaa.

Kesä on menty niin lujaa, ettei olla aikaisemmin tehty näitäkään normaaleja kesähommia. Jos välillä on ollut aikaa hetki hengähtää, olen kävellyt pihalla tosi hitaasti. Katsellut vaan ympärilleni tuttuja paikkoja ja elämää. Olen muistuttanut itseäni, että pienetkin hetket riittävät, kun ne katsoo ja kuuntelee ja tuntee kunnolla. Muistaa myöhemminkin.

Runon ja suven päivä

Onko ajantajun katoaminen sitten puotiremontin vai avajaisten vai molempien aiheuttamaa, niin joka tapauksessa tänä vuonna Eino Leinon päivä pääsi minulta livahtamaan. Kalenteria ei ole sillä silmällä tuijoteltu. Runon ja suven päivä. Ja minä havahdun tähän tietoisuuteen klo 23.01. 

Ei sillä, että päivää olisi meillä yleensä mitenkään huomioitu. Kuitenkin joka kesä jossain vaiheessa suunittelen pitäväni kesäjuhlat Eino Leinon päivänä. Yleensä olen päätynyt hymistelemään itsekseni kesän tunnelmaa ja onnellista oloa. Ehkä joskus oikeasti lukenut runonkin. 

Pääsin vielä illalla hetkeksi kesän tunnelmaan. Tein lyhyimmän koiralenkin ikinä, polkupyörällä, joten kyllä koirakin hiukan liikuntaa sentään sai. Pyöräillessä kesän tuoksujen vaihtelu tuntuu voimakkaammalta, ja matkalla otin kesäiltakuvan.

Kukkuu

Puotiremonttia tehdessä aika kuluu nopeasti. 

Välillä käydään kääntymässä kotona, iltaisin kuullaan 

käen kukkuvan jossain ihan lähellä. 

Tänä kesänä se (ne?) ei ole juuri hiljaa ollutkaan, 

mikäs sen kauniimpaa kesätunnelmaa.

Pst... Kohta on juhannus.

Rauhallista keskikesän juhlaa teille.

Täällä aika unohtuu: Osa 2

Ajatuksia ja näkökulmia ajan unohtumiseen, 

ja siihen, missä täällä on.

Pikkuisen hävettää tunnustaa, että täällä se aika unohtuu. Tietokoneen tai jonkun muun ihmevempeleen välityksellä netissä tai yleensäkin koneella. 

Minulle tämä tietokone, ensimmäinen ihkaoma, viininpunainen Acer, 
on viime vuodet ollut valokuvavarasto, mitä siivoan ja uudelleenjärjestelen ihan yhtä huonosti kuin oikeita varastotilojakin. Toiseksi tämä on ollut opettajalle tärkeä työväline. Kaikenlaista tiedostoa sitä pitää kuvisopenakin nykymaailmassa rakennella. Kolmanneksi olen käyttänyt sähköpostia ja paljon parjattua wilmaa. Toisinaan iloisina iltoina olen eksynyt myös youtubeen, nostalgiafiiliksiin kuuntelemaan kasarimusaa tai katsomaan 70-luvun tv-mainoksia. Hauskoja. Siis ihan viatonta, paljon työtä, palkaksi pikkuisen huvia.

 

Jotenkin salakavalasti Marika-sisko keksi keinon puhua minut facebookiin, ylläpitämään Pikkukylän Puodin sivua. Pitkään roikuinkin siellä taustahenkilönä, jolla oli kaksi kaveria. Marika ja Tiina. Aikaansa seuraavana opettajana (jaa?) lyöttäydyin mukaan "some opetuksessa" -kurssille, ja sen pyörityksen ja ihastuksen seurauksena facebook ahmaisi minutkin kokonaan. 

Osallistumiseni sosiaalisessa mediassa on verraten pientä, ja vasta kuluvan kevään aikana olen seurannut blogeja, ja opetellut itse puhelemaan täällä. Kuitenkin pelkästään valokuvien kanssa voi koneella mennä todella pajon aikaa, ja siihen tosiaan unohtuu. 

Mitä tapahtuu minulle, kun aika unohtuu tietokoneella: 
- Löytyy paljon ideoita ja hyödyllisiä sivuja tulevaa syksyä  
  ajatellen, kun kuvisopetus taas alkaa (ja vuorotteluvapaa loppuu).
- Kukaan ei enää tee kotiaskareita.
- Löytyy paljon asiaa Pikkukylän Puotia ajatellen, ja hienoa  
  vertaistukea käsityöyrittämiseen.
- Asetelma kotona kääntyy päälaelleen: ennen valitin kun mies oli
  aina koneella, nyt saan itse huomautuksia koneella olostani (vaikka
  enhän mä hei edes ole paljoa koneella!).
- Löytyy paljon uutta ja mielenkiintoista taiteesta, näyttelyistä,
  museoista.  
- Kroppa ei voi hyvin - liian vähän liikuntaa ja kumara   
  työskentelyasento. 
- Saan uusia ystäviä ja mielenkiintoisia tuttavuuksia. Kaikkia  
  facebook -kavereita ei tietenkään voi sanoa ystäviksi, mutta 
  heistäkin moni puolituttu on tullut tutummaksi, ja osa ystäviksi 
  asti.
- Syöminen unohtuu. Voi laihtua, ellei pyörrytykseen syö 
  suklaalevyä. 
- Hallitsen hyvin 36 välilehteä kerrallaan.
- Lapsi tulee koulusta ja totean parin tunnin päästä, moi, kiva 
  nähdä. 
- Tulee kauhea tietokoneähky ja morkkis. 

Pahus, negatiivisia enemmän. Vaikka yritin tekaista plussia.

Kuvituskuvia ei tähän tekstiin liittyen montaa löytynyt.

Lapset harjaantuvat nopeasti uusiin laitteisiin. Niinpä olen seurannut sivusta,
kun tyttöni on ottanut iPhoneni haltuun. Pelejä en itse pelaa.
Kaikkea itse valokuvaan, mutta en olisi itse tullut ajatelleeksi ottaa
puhelimella kuvaa sen näytöllä samaan aikaan pyörivästä videosta.

Sama flikka askarteli ja piirsi minulle syksyllä Angry bird -aiheiset tekokynnet.
Tarvittiin paperia, värikyniä ja teippiä, ja niin minulla oli elämäni ensimmäiset, teipillä kiinnitettävät tekokynnet.
Kätevät näppäimistöllä, taipuivat sopivasti pois tieltä.

Täällä aika unohtuu: Osa 1.

Ajatuksia ja näkökulmia ajan unohtumiseen, 

ja siihen, missä täällä on.

 Metsä antaa energiaa.

 Äänet, tuoksut, värit ja tunnelmat.

Valkovuokkojen aika alkaa tältä vuodelta olla ohi. Kauniita rikkinäisinäkin, kuten ihmisetkin.

Tilalle ketunleipiä. Ihan pian myös metsätähtiä ja oravanmarjoja.

Yksityiskohtia ja pientä elämää. 

Pikkuruisten toimintaa katsellessa maailman mittakaavaa muuttuu.

Ruohonjuuriherkuttelua.

Keskittynyttä ahkerointia.

 Happea ja hyvää oloa.

Takuuvarmaa lenkkeilyseuraa.

 Aika, kiire ja stressi.

 Uupumus, suuttumus tai murhe.

Ihmissuhteet, minä ja muut.

Voimattomuus.

 Arjen murheet eivät metsällä poistu, 

saavat vain pienemmän tilan mielessä, unohtuvat, ainakin hetkeksi. 

Aina on saatavilla uusi annos metsän kauneuden energiaa. 

Ja taas voi mennä pää pilvissä...

...tai ainakin katse korkeammalla.

Toivon sinulle kiireettömiä hetkiä ja
aikaa kokea ympärillämme olevaa. <3

Piti haravoida

Kuoputin kukkamaita ja haravoin hiukan siinä sivussa. 

Ihana kevätpörinä kuului, joku muukin oli löytänyt vuorenkilvet. 

Ja niinpä taas kameraa hakemaan ja Suuria kevätihmeitä kuvaamaan.

 

                                              Tämä fasaani alkaa olla jo minuun ja kameraan tottunut.                                                   Osaa se silti edelleen juosta tosi kovin karkuun, ja joskus on pakko vähän lentääkin.

Kevätonnea.

Se ilahduttavin kevätbongaus.

Aikuisuuden mittarit

Kolme aikuisuuden mittariani:

Silli on hyvää.

Mämmi on hyvää.

Vuorenkilpi on kaunis.

Kaksi ensimmäistä eivät vielä toteudu, mutta olen lähestymässä aikuisuutta; vuorenkilpi on jo muutamia vuosia ollut kaunis.

Ilahtuneena tänään perkasin ja kuoputin viime kesän istutusten äärellä, hyvin ovat lähteneet leviämään, ja kauniit kukinnot ovat nousemassa. Taas pitää tehdä uutta istutusta tuohon tien varteen, kyllä muutama metri taas lisätään. Niin ja vanhenemisen kanssa asialla siis ei ollut mitään tekemistä vaan aikuisuuden. 

Mitä aikuisuuden mittareita teillä on?

Pesänryöstäjiä liikkeellä

Olin lähdössä kaikessa hiljaisuudessa koiran kanssa pihalle, kun eteisessä pysähdyin kuuntelemaan kummaa rapinaa. Hölmistyneenä seisoin oven sisäpuolella, kun joku koputti oven ulkopuolella. Normaali hyväkäytöksinen ihminen olisi avannut oven, mutta kun tuo Joku Koputtaja kuulosti hyvin pieneltä. Pattitilanne. Sisällä vain kuuntelin, koska en mitenkään saanut silmiäni taittumaan näkemään oven viereisestä ikkunasta suoraan sivulle, ja oven avaus olisi aiheuttanut sen takana olijan pikapoistumisen. 

Kuka lie siis ryöstänyt ovikranssin pesästä munat. 

 

      

Tulkitsin pääsiäisen olevan ohi, munaton kranssi sai lähteä. 

Kevään iloja

Flunssakuumeesta toipuva tyttö on tänään noin kuusitoista kertaa pyrkinyt ulos. Tuuleen ja viimaan, sanoo äiti. Ulkona on tosi kuumaa, sanoo tyttö. Ja äiti on äkäraivoissaan antanut kuulua, kun sisällä ei ole pysytty. Mutta ei kouluun tarvitse mennä, jos on taas aamulla kuumetta, sanoo tyttö. Ja äiti sanoo paljon asioita... 

Sitten tyttö nukahtaa, ja äiti löytää tämän.

Sydän menee kippuralle. 

Miten ekaluokkalainen voisi malttaa olla kokematta ihanaa kevättä. Sanoo äiti mitä tahansa, 

katuliidut ja leskenlehdet eivät voi odottaa. 

Ja siinä äiti on kerrankin samaa mieltä. 

Järven struktuuria

Kävin tänään kahteen kertaan valokuvaamassa kurkia. Näin niitä neljällä pellolla, yhteensä seitsemän. Kuvasinkin paljon, ja tässä kuvien parhaimmisto, olkaa hyvät.

  

 

  

  

 

 Olihan mulla siellä pari kaveria seurana. Kurkikuvia sitten toisella kerralla, jos joskus onnistun kuvaamaan niitä kunnolla ennen kuin karkaavat torvea toitottaen pois.

Kuvankauniita koruja

Kevättalvella sain mielenkiintoisen viestin, mikä johti vielä mielenkiintoisempaan tehtävään: Olen saanut työstää Uudenkaupungin museolta saamistani Augusta Olssonin (1878-1954) omakuva -valokuvista koruja.

Avattuani muistitikulle saamani kuvakansion ymmärsin millaisen taideaarteen kanssa olin tekemisissä. Hetkeksi ihan henki salpaantui. Sain mahdollisuuden katsella ja työstää vanhaa valokuvataidetta arkisessa ympäristössäni omassa keittiössä omalla tietokoneella, ja aika ja välimatka yli sadan vuoden taakse oli kadonnut. Huomasin käsitteleväni tietokonettakin ihan erilaisella otteella, tuntui, että nyt koneella oli kerrankin jotain hyvin ­­­arvokasta, ja sitä piti käsitellä varovaisesti. Tunsin kunnioitusta kuvista katsovaa itsevarmaa ja tyylikästä naista kohtaan.

Augusta Olsson oli omana aikanaan harvinaislaatuinen nainen. Taiteesta ja valokuvauksesta kiinnostuneena hän päätyi valokuvaajan ammattiin, ja perusti vuonna 1898 oman valokuvaamon Uuteenkaupunkiin. Hän kuvasi uusikaupunkilaisia ihmisiä ja ympäristöjä, ja suuri osa hänen valokuviensa lasinegatiiveista on säilynyt ja ne on talletettu Uudenkaupungin museon arkistoon.

Kuvat Uudenkaupungin museo, Augusta Olssonin valokuvien lasinegatiivien arkistoa.

Lue lisää Augustasta: http://uusikaupunki.fi/template_1_print.asp?id=341

Havahduttuani kuvien lumosta takaisin tähän maailmaan aloin tutkia kuvia tarkemmin. Tarkastelin kuvissa olevia muotokuvauksen tyyppejä, kuvien asetelmallisuutta ja valaistuksia, samalla valikoiden korukuviksi parhaiten sopivia.

Kuvien taustoina Augusta on käyttänyt maisemanäkymiä, joissa hän poseeraa esimerkiksi polkupyörään nojaten. Rekvisiittana on myös kalusteita ja kukkia, joissakin kuvissa on mukana lapsia, koiria tai kissoja. Kaikkein viehättävimpiä mielestäni ovat lähikuvat. Niissä erottuu eniten yksityiskohtia, kuten vaatteiden pitsit ja korut, kampausten hiussuortuvat, joissain kuvissa silmäripsetkin. Kankaiden materiaalintuntu on käsin kosketeltavaa, laskokset ovat syviä ja näyttäviä. Nämä vanhat mustavalkoiset valokuvat ovat herkkiä, ja niissä on kuvisopen silmin ”ihan parasta valööriskaalaa”.

Korukuviksi valikoitui lopulta viisi eri kuvaa, kauniita muotokuvia, jotka toivottavasti herättävät teissä kiinnostuksen tutustua Augusta Olssonin historiaan ja hänen laajaan valokuvatuotantoonsa.

Koruja myy Uudenkaupungin museo ja Pikkukylän Puoti.

Kevätkukkasia

Joka paikka (lue: facebook) on täynnä kuvia leskenlehdistä ja krookuksista  ja sinivuokoista ja muista semmoisista eli kukkia täytyy kai myös olla jo joka paikassa. Paitsi meillä. Miksei meidän sinivuokot jo nouse tuolta likaisennäköisen heinikon alta.

Viikon verran olen käynyt joka päivä tutulla paikalla tonkimassa ja tänään sieltä sitten vihdoin löytyi pari heiveröistä nuppua. <3

Olemme asuneet täällä kotipaikassa kymmenen vuotta. 

Muuttoamme edeltävänä keväänä äiti siirsi siskon kodin lähimetsästä sinivuokon asumaan tänne meille, pelasti yhden niistä naapurin talonrakennuksen alta. 

Muuttokeväänä tarkastimme yhdessä kasvupaikan, mutta olipa älyttömän turhauttavaa kuulla sinivuokon alkavan levitä vasta seitsemän vuoden kuluttua. Seitsemän vuotta! Sehän on ikuisuus. Ihan sama oli unohtaa ne kokonaan, ei ne sieltä ikinä leviäisi. Joka kevät olen tietenkin silti käynyt heinikossa tarkistamassa kukkaa, ja kyllä, sieltä se on joka kevät noussut kukkimaan kellanruskeasta kevätheinikosta kauniisti erottuen. 

Ja eipä aikaakaan, kun seitsemän vuotta oli kulunut, ja sinivuokko alkoi toden totta levittää kasvuaan. Ensimmäisellä kerralla uusi kukinto ilmestyi vajaan kolmen metrin päähän. Seuraavana vuonna uusia kukkia nousi jo monesta kohdasta, edelleen aika etäällä toisistaan. Tänä keväänä, no jää nähtäväksi, tuleeko sieltä enempää kuin ne kaksi nuppua...  

Mainittakoon vielä, että äiti asustelee tuossa tien toisella puolella. Heidän pihassaan kukkivat nyt krookukset, tulppaanit ovat jo hyvällä alulla, västäräkki pomppii pitkin pihaa, ja kissakin on auringossa virttynyt. Tänään kuvasin siellä krookuksen kukinnoissa pari nokkosperhosta ja sitruunaperhosen. Meidän pihalla on lunta, vettä, risuja, kuraa ja koirankakkaa. 

En valokuvannut niitä. Ja sinivuokkokuva on viime keväältä.