On se tekniikka ihmeellistä, mutta miten mä pärjäisin ollenkaan ilman näitä ihmisiä.

Pikkukylän Puoti aukeaa näin kesäisin jo kymmeneltä, ja jo toisena aamuna mun oli vaikea ehtiä perille ajoissa. Sain Aamun ja kaikki tavarat melkein ajoissa autoon, ja alkumatkasta käytiin läpi mitä kaikkea mahdollisesti jäi kotiin. Montaa sataa metriä ei edetty, kun auto alkoi kuulostaa siltä, että vois vaikka kääntyä takaisin kotiin. Kolinaa ja kolinaa jostain renkaan lähettyviltä.

Onnekseni äiti ja isä asuu naapurissa ja iskä lähti siltä istumalta kuskaamaan meitä Ukiin. Mentiin kaupan kautta, koska jotain ruokaa piti päiväksi ehtiä ostaa. Perillä Puodilla neljä minuuttia vaille kymmenen, ja pihalla huomaan, ettei mulla ole puhelinta. Se jäi sinne S-marketin ostoskoriin. No iskä ja Aamu lähtivät etsimään, muttei puhelinta löytynyt. Aamun puhelimella soitin mun tekniikkatukipalveluun (Tapio), ja avustuksella löytyi Find my iPhone palvelu, mikä ilmoitti, että siellä se on mun puhelin sokkarissa. Iskä ja Aamu lähtivät uudestaan etsimään, ja seurasin Puodilla koneella, kun puhelimeni lähti Ylistäkatua pitkin tänne Mäyhälänkadun suuntaan. Helpotus ja huojennus!

Ja nyt Aamu just lähti Infoon ostamaan mulle laminointikalvoja.
Ja tekniikkatukipalvelu sai myös pikaraportin auton kolinasta. Auto kolisee.
Ja iskä muistutuksen, että käyttävät Lyylin pihalla päivän aikana.

Aina välillä sitä havahtuu siihen, miten ihana mun perhe on. <3

Mäyriä keskellä kirkasta kesäiltaa.

Olin jo muutama tunti sitten päättänyt, että tänään onkin aika jatkaa unohtuneen blogin kirjoittelua. Innostava aihekin oli valmiina, mutten arvannut, että pikainen koiran lenkitys tuottaisi uuden aiheen. Lenkin ei ollut tarkoitus olla kovin pikainen, ja kamerakin tuli mukaan. Ovella vielä ehdin ajatella, että jaksaako vaivautua taas samojen kielojen takia kiusata koiraa kuvaamispysähdyksillä.

Onnekseni jaksoin ja olin sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se paikka on muutama sata metriä meidän kylätietä toiseen suuntaan. Melkein keskellä asutusta siis, mitä täällä ei tosin ole kovinkaan paljoa. Ja onnekseni Lyyli-koiranen ei heti huomannut, mitä minä huomasin, eivätkä kohteet huomanneet meitä. Kuvat eivät ole häikäiseviä, mutta sentään osuin kohteisiin, ja monta kertaa.
 

Tässä meidät on jo huomattu, vauhdilla piiloon, ja kauhea rymyäminen vajassa alkoi.

Minähän olin ihan innoissani hyvästä tuuristani. Ikinä ennen en ole luonnossa nähnyt mäyrää ja nyt heti kolme kerralla! Ei muuta kuin koira kotiin ja takaisin kuvausasemiin. Kiertelin vajaa hyvässä uskossa, että eivät ne nytkään tajua minun siellä kiertelevän, ja kohta ilmestyvät taas pihalle.

Lopulta uskoin, että vajan seinäkin on aivan hyvä kuvauskohde.