Leppäkerttufilosofiaa.

Ärsyyntynyt olo illalla, ja pakko oli lähteä vielä koiran kanssa lenkille. Kärpäset heti kimpussa, ja kolme paarman puremaa. Ei lenkkeilty kauaa. Vaihdoin koiran fillariin ja kamerakin pääsi lenkille. Leppäkertut ilahduttavat aina!

Ihan kohta uskallan lähteä.

Muuramuurahainen ja lennä lennä leppäkerttu.

Aina ei voi osata päättää suuntaa, mennäkö ylös...

...vai sittenkin alas.

...vai siirtyäkö kokonaan toiselle reitille?

 Ei semmoista harmitusta mitä muutama leppäkerttu ei paranna?

Rääppiäiset

Tänä kesänä ajankulku on livahtanut käsistäni. Ehkä johtuen kylmästä alkukesästä, ehkä muista kiireistä, mutta en ole ollut ajan tasalla kesän etenemisessä. Olen myöhästynyt kameroineni metsästä ja teiden varsilta. Jopa voikukkia ja lupiineja tuijottelin viikkotolkulla ajatuksella, että kukkivat ne vielä huomennakin. Tässäpä kuvia jämistä, mitä sitten oli jäljellä kuvattavaksi.

Kuvia lupiineista olisin oikeasti tarvinnutkin yhteen teosideaan.
Kukintoja oli jäljellä yksitoista, ihan hajallaan heinikossa. Kuvasin siis vain tätä yhtä.

Voikukkien kuvaamisessa huomasin sittenkin olleeni ihan onnekas.
Ne muutama jäljellä ollut kukkapallo riitti, ja nämä rääppeet ovat paljon hienompia
kuin ne täydelliset palleroiset, mitä alunperin piti kuvata.

Huipulla.

Tanssiin lähdössä.

Illan auringossa.

Vielä kukkivat kissankellot ja pian jo karhunputket. Omituista huomata, että syksyn tuoksu on jo ilmassa. Vielä omituisempaa huomata, että siitä tulee hyvä mieli. :)

Mäyriä keskellä kirkasta kesäiltaa.

Olin jo muutama tunti sitten päättänyt, että tänään onkin aika jatkaa unohtuneen blogin kirjoittelua. Innostava aihekin oli valmiina, mutten arvannut, että pikainen koiran lenkitys tuottaisi uuden aiheen. Lenkin ei ollut tarkoitus olla kovin pikainen, ja kamerakin tuli mukaan. Ovella vielä ehdin ajatella, että jaksaako vaivautua taas samojen kielojen takia kiusata koiraa kuvaamispysähdyksillä.

Onnekseni jaksoin ja olin sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Se paikka on muutama sata metriä meidän kylätietä toiseen suuntaan. Melkein keskellä asutusta siis, mitä täällä ei tosin ole kovinkaan paljoa. Ja onnekseni Lyyli-koiranen ei heti huomannut, mitä minä huomasin, eivätkä kohteet huomanneet meitä. Kuvat eivät ole häikäiseviä, mutta sentään osuin kohteisiin, ja monta kertaa.
 

Tässä meidät on jo huomattu, vauhdilla piiloon, ja kauhea rymyäminen vajassa alkoi.

Minähän olin ihan innoissani hyvästä tuuristani. Ikinä ennen en ole luonnossa nähnyt mäyrää ja nyt heti kolme kerralla! Ei muuta kuin koira kotiin ja takaisin kuvausasemiin. Kiertelin vajaa hyvässä uskossa, että eivät ne nytkään tajua minun siellä kiertelevän, ja kohta ilmestyvät taas pihalle.

Lopulta uskoin, että vajan seinäkin on aivan hyvä kuvauskohde.